Kesän ajan asuimme siskoni kanssa rivitaloasunnossa
kotipaikkakunnallamme. Olimme molemmat Posiolla kesätöissä. Yola asui osan
ajasta meidän kanssa, mutta suurilta osin se vietti aikaa vanhempiemme luona
maaseudulla. Syksyllä opiskelujen jälleen alkaessa lähdin takaisin kaupunkiin.
Muutin väliaikaisesti alivuokralle opiskelukaverini asuntoon. Yola jäi
pidennetylle kesälomalle, asumaan vanhempieni luokse Posiolle. Koko alkusyksy
oli itsellenikin sopeutumista erilaisiin olosuhteisiin ja valmistautumista
ulkomaille lähtöön. Vanhempani ovat siis pitäneet huolta Yolasta jo jonkin
aikaa. Ja totta kai se on viihtynyt maaseudulla. Talutushihnaa tai kaulapantaa
sillä ei ole ollut kaulassa varmaan puoleen vuoteen ollenkaan.
Tällä hetkellä olen itse Belgiassa vaihto-opiskelijana.
Takaisin Suomeen palaan tammi-helmikuun vaihteessa. Ajatus tähän kirjoitukseen
lähti siitä kuinka paljon olenkaan miettinyt elämää ilman koiraa. Nyt kun olen
elänyt muutaman kuukauden ”koiratonta arkea”, huomaan kuinka paljon mietin
koiraani. Hymyilen joka kerta kun vastaan kävelee kadulla koira omistajineen.
Ymmärrän ihmisiä jotka ihmettelevät miten voin ikävöidä koiraani niin paljon.
Ymmärrän vielä enemmän, jos nämä ihmiset eivät ole koskaan omistaneet koiraa.
Yksin tyhjässä asunnossa iltaa viettäen alkaa
automaattisesti etsiä ympäriltään tyytyväisenä kyljellään tuhisevaa koiraa ja
sen rauhoittavaa olemusta. Aamulla herätessään miettii että millainen sää
ulkona, millaiset kengät laitan jalkaan kun lähden koiran kanssa ulos. Ai niin,
ei mun tarvitsekaan lähteä.
Mieleen tulee myös ne lukemattomat aamut kun seisot koiran kanssa
kylmässä pakkasaamussa kadun varressa, ihan liian aikaisin aamulla ja mietit
että koiranomistajuus ei ole tervettä puuhaa. Tai kaatosateessa lähdet lenkille
ihan vaan koska vaihtoehtoja ei ole. Silti ilman koiraa eläessä sitä vaan miettii, kuinka
mielelläni olisinkaan tuolla ulkosalla vesisateessa ja palelemassa. Kunhan vaan
se luppakorva olisi siellä remmin toisessa päässä.
Olen kyllä sopeutunut, mutta silti kaipaan Yolaa koko
ajan enemmän ja enemmän. Nautin näistä mahdollisuuksista joita saan tällä
hetkellä elää ja kokea, vaikka koira ei niihin kuulukaan. Hassua miten paljon
odotankin sitä aikaa kun vietän taas arkea omassa opiskelijaluukussani, mun
oman kultaisennoutajan kanssa. Belgialaiset työkaverini kysyivät olenko
skypettänyt koirani kanssa. Koirat ovat kuulemma viisaita, he sanoivat. Täytyypä
koettaa, tiedä vaikka tää ikäväkin vähän helpottaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti