perjantai 28. marraskuuta 2014

Kesän ajan asuimme siskoni kanssa rivitaloasunnossa kotipaikkakunnallamme. Olimme molemmat Posiolla kesätöissä. Yola asui osan ajasta meidän kanssa, mutta suurilta osin se vietti aikaa vanhempiemme luona maaseudulla. Syksyllä opiskelujen jälleen alkaessa lähdin takaisin kaupunkiin. Muutin väliaikaisesti alivuokralle opiskelukaverini asuntoon. Yola jäi pidennetylle kesälomalle, asumaan vanhempieni luokse Posiolle. Koko alkusyksy oli itsellenikin sopeutumista erilaisiin olosuhteisiin ja valmistautumista ulkomaille lähtöön. Vanhempani ovat siis pitäneet huolta Yolasta jo jonkin aikaa. Ja totta kai se on viihtynyt maaseudulla. Talutushihnaa tai kaulapantaa sillä ei ole ollut kaulassa varmaan puoleen vuoteen ollenkaan.

Tällä hetkellä olen itse Belgiassa vaihto-opiskelijana. Takaisin Suomeen palaan tammi-helmikuun vaihteessa. Ajatus tähän kirjoitukseen lähti siitä kuinka paljon olenkaan miettinyt elämää ilman koiraa. Nyt kun olen elänyt muutaman kuukauden ”koiratonta arkea”, huomaan kuinka paljon mietin koiraani. Hymyilen joka kerta kun vastaan kävelee kadulla koira omistajineen. Ymmärrän ihmisiä jotka ihmettelevät miten voin ikävöidä koiraani niin paljon. Ymmärrän vielä enemmän, jos nämä ihmiset eivät ole koskaan omistaneet koiraa.



Yksin tyhjässä asunnossa iltaa viettäen alkaa automaattisesti etsiä ympäriltään tyytyväisenä kyljellään tuhisevaa koiraa ja sen rauhoittavaa olemusta. Aamulla herätessään miettii että millainen sää ulkona, millaiset kengät laitan jalkaan kun lähden koiran kanssa ulos. Ai niin, ei mun tarvitsekaan lähteä.

Mieleen tulee myös ne lukemattomat aamut kun seisot koiran kanssa kylmässä pakkasaamussa kadun varressa, ihan liian aikaisin aamulla ja mietit että koiranomistajuus ei ole tervettä puuhaa. Tai kaatosateessa lähdet lenkille ihan vaan koska vaihtoehtoja ei ole. Silti ilman koiraa eläessä sitä vaan miettii, kuinka mielelläni olisinkaan tuolla ulkosalla vesisateessa ja palelemassa. Kunhan vaan se luppakorva olisi siellä remmin toisessa päässä.



Olen kyllä sopeutunut, mutta silti kaipaan Yolaa koko ajan enemmän ja enemmän. Nautin näistä mahdollisuuksista joita saan tällä hetkellä elää ja kokea, vaikka koira ei niihin kuulukaan. Hassua miten paljon odotankin sitä aikaa kun vietän taas arkea omassa opiskelijaluukussani, mun oman kultaisennoutajan kanssa. Belgialaiset työkaverini kysyivät olenko skypettänyt koirani kanssa. Koirat ovat kuulemma viisaita, he sanoivat. Täytyypä koettaa, tiedä vaikka tää ikäväkin vähän helpottaisi. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti