Yolalla siis alkoi juoksu pari-kolme viikkoa sitten. Ennen juoksuja tokotreenit sujui joka kerta tosi hyvin. Vire treenatessa oli aika kiva ja Yola jaksoi tehdä onnistuneita toistoja ja kokeenomaisestikin harjoiteltiin. Nyt parilla viimeisellä kerralla meno on ollut aivan toista maata... Jo autosta hypätessä Yola on antanut rauhoittavia signaaleja, maan haistelua, pään kääntämistä pois... Yhtenä hyvänä esimerkkinä myös viikon takaiset möllikisat, jotka tuntuivat pitkästä aikaa aivan pohjanoteeraukselta. Itse olen myös ollut typerä, koska olen huonosta vireestä huolimatta jatkanut treenejä. Tilanteissa, joissa nään, että Yolalla kiinnostaa treenaminen yhtä paljon kuin kasa kiviä, pitäisi vain tehdä joku yksi helppo juttu ja yrittää leikillä saada treenit lopetettua kivaan tunnelmaan. Pitää yksinkertaisesti tauko, ja jatkaa toisena päivänä, uudella asenteella. Olen myös huomannut, kuinka uskomattoman helposti koira näkee, kun ilo on "tekaistua". Sanon koiralle 'Jee, tosi hyvin teit, jipii!', ja mielessäni ajattelen, että mikä hemmetti tässä nyt taas mättää. Jos koiran pään sisälle olisi joskus hauska päästä ja tietää, mitä siellä milloinkin liikkuu, niin olisi myös omankin. Miksi on niin vaikea lopettaa treenit kesken, kun tiedostaa, ettei tästä hyvää seuraa. Huonon treenin jälkeen tekee mieli heittää hanskat tiskiin.
Toisaalta tällaisten pohdintojen jälkeen sitä miettii myös, että jos treenaaminen ei tuntuisi miltään tai jos aina olisi vain onnistumisia, olisiko sekään oikein tai loppujen lopuksi enää hauskaa? Kai tämä(kin) harrastus vaan vaatii sekä niitä ylä- ja alamäkiä, eihän tässä muuten olisi mitään mieltä. Pitäisi keskittyä enemmän pieniin onnistumisiin ja iloita niistä saavutuksista joihin ollaan jo päästy.
Eilen treenattiin Irenen ja hänen flattinsa Sarkan kanssa. Nyt olin suunnitellut, että teen Yolan kanssa ihan lyhyen treenin, sellaisen, missä se saa iloisena juosta ja tavoitteena pelkästään hyvä mieli. Eräästä tokotiimin koulutuksesta muistin käytännön vinkin, millä voi saada koiran mielenkiinnon heräämään ohjaajaa kohtaan treenikentällä. Juostaan koirasta pois päin ja avustaja pitää koiraa kiinni. Koiraa hetsataan ja innostetaan, kuiskutellaan, että mihin se mamma menee. Sitten ohjaaja kutsuu koiraa ja kun koira juoksee ohjaajan luo, pidetään kunnon bileet, eikä mikään ole maailmassa parempaa kuin leikkiminen ohjaajan kanssa... Tätä tehtiin Yolan kanssa myös Synnoven koulutuksessa syksyllä. Eka kerta meni ihan hyvin, Yola juoksi aika kovaa minun luokse leikitin sitä. Tunsin kuitenkin, ettei se leikkinyt aivan tosissaan. Kokeiltiin uudestaan ja.. mitä tapahtuikaan. Yola hämmentyi ja juoksi alkuun minun luokse, mutta ei halunnut alkaa kunnolla leikkiin vaan juoksi onnellisena takaisin Irenen luokse... Siinä vaiheessa jo sanoin, että ei muuten onnistu. Kokeiltiin (kuitenkin! miksi?!) vielä kerran, jolloin menin nurkan taakse piiloon. Nyt Yola innostui, mutta juoksi minut löydettyään jälleen takaisin Irenen luokse. Sen jälkeen se alkoi taas rauhoittelemaan itseään haistelemalla ja korvat luimussa kerjäsi vain silittelyjä.
Tämän jälkeen pidettiin pieni pohtimistauko. Onneksi. onneksi en treenannut yksin koska nyt pääsi kunnolla nauramaan tilanteelle. Kuvittelet, että joku onnistuu, ja sitten kun kokeilet, kaikki meneekin aivan päin honkia... Sellaisessa tilanteessa ei voi muuta kun nauraa ja yrittää vaan keksiä mikä voisi ehkä auttaa seuraavalla kerralla. Näin jälkeenpäin myös mietin, olinko itse aivan täysillä mukana leikkimässä Yolan kanssa. Vai oliko oma tunnetilani jotenkin "väärä", ja Yola aisti sen... En tiedä. Tauon jälkeen kokeiltiin vielä vuoropalkkausta minun ja Irenen välillä. Yola siis juoksi meidän väliä, ja sai molemmilta nameja ja tästä se tykkäsi. Molemmat kehuttiin sitä ja sen jälkeen se juoksi hakemaan toiselta nameja. Tämä tuntui saavan siihen intoa ja Irenekin sanoi, että nyt näyttää siltä että Yola oikein hymyilee. Ja tähän pyrittiinkin, että koiralla olisi mukavaa. Lopetettiin sitten treeni siihen.
Tämän jälkeen pidettiin pieni pohtimistauko. Onneksi. onneksi en treenannut yksin koska nyt pääsi kunnolla nauramaan tilanteelle. Kuvittelet, että joku onnistuu, ja sitten kun kokeilet, kaikki meneekin aivan päin honkia... Sellaisessa tilanteessa ei voi muuta kun nauraa ja yrittää vaan keksiä mikä voisi ehkä auttaa seuraavalla kerralla. Näin jälkeenpäin myös mietin, olinko itse aivan täysillä mukana leikkimässä Yolan kanssa. Vai oliko oma tunnetilani jotenkin "väärä", ja Yola aisti sen... En tiedä. Tauon jälkeen kokeiltiin vielä vuoropalkkausta minun ja Irenen välillä. Yola siis juoksi meidän väliä, ja sai molemmilta nameja ja tästä se tykkäsi. Molemmat kehuttiin sitä ja sen jälkeen se juoksi hakemaan toiselta nameja. Tämä tuntui saavan siihen intoa ja Irenekin sanoi, että nyt näyttää siltä että Yola oikein hymyilee. Ja tähän pyrittiinkin, että koiralla olisi mukavaa. Lopetettiin sitten treeni siihen.
Lisäintoa näihin pettymyksiin ja treenien takkuiluun olen saanut kouluttajan hommista. Olen noin kerran viikossa vetänyt tottelevaisuustreenejä treenit Kainuun hurtilla. Kouluttajajutut on ollut pitkäaikainen unelmani ja haluaisin oppia koko ajan lisää koirien kouluttamisesta. Mikä onkaan parempaa kuin nähdä erilaisia ja taas erilaisia koiria, ja soveltaa kaikkea oppimaansa muiden auttamiseen. Ihan supermukavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti